Synti ei ole jotakin mitä teemme, sen sijaan se on jotakin mitä olemme.  – Richard Rorty

Kristinuskon ystävänä, ja erityisesti ennen kuin minusta tuli kristinuskon ystävä, olen kokenut suurta vastenmielisyyttä sanaa ”synti” kohtaan.  Mielestäni tähän sanaan tiivistyy niin paljon menneitten pappien ym. kirkkoisien tekopyhyyttä ja vallanhalua. Sanaan sisältyy moraalista vähemmistöjen ja toisen sukupuolen alistamista ja  piiskausta,  joidenkin nk. uskovaisten egokeskeistä  ylemmyyttä, pahantahtoa ja jopa vahingoniloista naapurikateutta. Kaikki nämä ovat sanassa ”synti” olleet liian usein puettuna moraaliseen, näennäishyvän, kaapuun. Syntisana on alkanut itse kärsiä omasta taakastansa.  Vuosituhantisessa syntisten myllytyksessä on ”synti” sanasta katoamassa sen alkuperäinen hyvä tarkoitus. Harvaa nykyihmistä synninpelko houkuttelee kristinuskon äärelle.

Mitä synti on sitten alkujaan tarkoittanut? Se tulee kreikankielisestä sanasta ”harmatia”, joka tarkoittaa ”merkin huomaamatta jäämistä”.   Oma tasapainoinen elämämme olemisen perustaan (Jumalaksi kristinuskossa kutsuttuun) on häiriintynyt ja emme osaa elää merkkejä kunnioittaen.  Emme elä sydämemme kanssa synergiassa, rakkaudellisessa läsnäolossa. ”Synnissä ollessamme”, egomme erilaiset tilat ohjaavat elämäämme, merkeistä piittaamatta.

Kun Jeesus sanoo halvaantuneelle, että ”Sinun syntisi on sinulle anteeksi annetut”, hän ei sano,  että ”Vaikka olet tehnyt moraalista pahaa, sinä syntinen, annan sinulle anteeksi”.   Sen sijaan hän sanoo, että ”Vaikka olet elänyt elämääsi vastoin sinulle annettuja merkkejä, saat anteeksi”.  Kuvittele, miten vapauttavalta tällaiset sanat voisivat kuulostaa!

Kun elämme yhteydessä olemisen perustaamme, ovat tekomme rakkaudellisia ja läsnä olomme läpäisemiä; ”lepäämme Jumalassa”. Tällöin havaitsemme myös ne merkit, jotka meille annetaan.   Koska olemme tuomitut epätäydellisiksi ”syntisiksi” ihmisiksi, meillä jokaisella on hetkiä, jolloin elämme typerän, narsistisen, pelon tai vihan täyttämän egon osan ohjaamaa elämää. Samalla ne tärkeät merkit ja opit, joita ulkopäin hyvään elämään meille ilmaiseksi tarjotaan, jäävät huomaamatta.

Valitettavasti tämän päivän egokeskeinen kulttuurimme kärsii pinnallisuudesta, syvällisen henkisyyden ja läsnäolon puutteesta. Kirkko ei ole kyennyt vastaamaan tarpeeksi hyvin nykyihmisen henkisiin tarpeisiin. Eräs selitys lienee kirkon sisällä toimijoiden oma  historiallinen kollektiivinen ”synnin kuin myös syntisanan taakka”. Epätäydelliset ihmiset ovat rakentaneet kirkkoa instituutiona sen toimijoiden egojen vääristämään suuntaan.

Anteeksianto ja synti liittyvät läheisesti toinen toisiinsa.  Anteeksianto itsellemme sekä toisille ihmisille on parantavaa ja  vapauttavaa.  Jyrkkä ankaruus itseä ja toisia kohtaan vahingoittaa meitä.  Vapaudumme egokeskeisestä elämästä olemiseemme itsemme hyväksymisen ja anteeksiannon kautta. Näemme meille annetut merkit yhä selvemmin.  Voi kuinka paljon onnellisempi ihminen olen nykyään kuin nuorena. Miten vapauttavaa on ollut löytää oman olemisen perusta, mutta samalla myös se, ettei siinä kukaan ihminen osaa aina olla. Jokaisella meillä on egomme: Se on sekä elämän rikkautemme, luovuutemme lähde, kuin myös riesamme.  Jokainen on meistä enemmän tai vähemmän keskeneräinen.

Kristus on minulle vallankumouksellisen parantajan, ”eheyttäjän” arkkityyppi.  Hänen parantamisensa ei ollut aina suinkaan fyysistä.  Sen sijaan hän paransi ihmisiä kokonaisvaltaisesti: Hän auttoi ihmisiä takaisin tasapainoon, takaisin luonnollisen olemisen tilaan. Tässä tilassa sairaat löysivät eheytensä.  Joskus paraneminen oli mitä ilmeisemmin myös fyysistä, eikä tämä ole mitenkään kauhean kummallista, nyt kun alamme ymmärtää yhä enemmän sosiaalista kehomieltä.  Ikävät tunnetilat ja stressi aktivoivat meissä sairauksia. Niistä vapautuminen parantaa puolestaan immuunivastettamme.

Anteeksianto, vapautuminen ”synnistä”,  ei ole tietoinen teko.  Minä olin aikaisemmassa elämässäni lukuisissa tilanteissa, joissa halusin antaa anteeksi, mutta en pystynyt, vaikka kuinka olisin halunnut ja yrittänyt.  Se johti mieleni tarpeettomaan asioiden pitkäaikaiseen vatvomiseen. Mietin usein sen mahdollista vaikutusta sairauksiini.

Syvällinen anteeksianto  ei ole vain tahtotila, joka syntyy omista haluamisistamme.   Kun ihminen nukkuu henkisesti, eläen egokeskeistä elämää,  hänen on hankala antaa anteeksi.  Syvällinen anteeksianto tulee siitä, että  juuremme työntyvät olemisen perustaamme.  Tai ehkä oikeammin sanottuna, oleminen löytää meidät ja löydämme samalla myötätunnon. Annamme itsellemme anteeksi sen, ettemme ole aina itsekkään toimineet merkkejä kunnioittaen. Jumalan armo ylettyy kauttamme anteeksiantona myös muihin ihmisiin.   Yhteytemme tähän olemiseemme perustaan, emme löydä egomme tahtotilalla, vaan siitä irti päästämällä. Vain armosta.

Kun meillä on olemisellemme vakaa perusta, tunnemme myötätuntoa kaikkea elämän epätäydellisyyttä  ja keskeneräisyyttä kohtaan.  Sisäistämme, kuinka me kaikki olemme kohtalossa punottu toinen toisiimme.  Toisen pahuus, ei ole vain ”syntiä” jossain hänessä/heissä, vaan hänen pahuutensa on piikki minun omassa lihassani.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemmekö aktiivisesti voi toimia siten, että pyrimme vähentämään pahan voimaa luomakunnassa.  Silti voimme tuntea myötätuntoa toisessa ihmisessä olevaa hyvän ja inhimillisyyden siementä kohtaan,  vaikka hänen egonsa palvelee pahaa.  Kohtuuttomat elämänolosuhteet, lapsuus ilman rakkautta ja läsnäolevaa vanhemmuutta, niin helposti aktivoivat ihmisessä olevan pahan siemen. Olemme osa samaa inhimillistä elämää, eikä pahuutta voita mikään muu kuin rakkaus.

Minun puolestani sanan ”synti” voisi kokonaan poistaa Raamatusta.  Sille voitaisiin etsiä vaikka uusi käännössana, jolla on vähemmän historiallista taakkaa. Tai sitten se pitäisi pistää pesukoneeseen pitkällisen syvävalkaisuohjelman käsittelyyn.

Terveisin, Katarina, se syntinen